Nepenthe Jellyfish Huntress

 Kolmas Brewklyn-maahantuonti tulee Marylandin suurkaupungista Baltimoresta, Edgar Allan Poen ja The Wire -tv-sarjan kovilta kulmilta. Siellä en ole käynyt keskustassa, vaikka reuna-alueilla olen pari kertaa pyöriskellyt. Taas tripla-IPA, 10,0 %, TDH, Citra, Motueka, Simcoe, Galaxy. Nyt hieman ruskeampaa väriä, ei niin kuulasta, mutta läpitunkemattoman sameaa ja kyllä ulkonäkö pysyy edelleen houkuttelevana. Tuoksu on kyllä väistämättä edellisiä vähemmän raikas, yrttisyyttä ja makeampaa karamellisuutta. Maussa on paremmin hedelmäisyyttä, mutta mehuisuus ei kehity kuohkeana, tämä jää enemmän karamelliseksi makeammaksi seokseksi. Tuntuu vanhemmalta oluelta, ei kuohkeutta tai tuoreutta. Jopa alkoholikin nyt tunkee hieman puolustuksesta läpi. Ei katkeruutta. Selvästi session heikoin, mutta todennäköisesti myös session iäkkäin. UT-keskiarvo on 4.14, joten tuoreena tämä luultavasti vaikuttaisi paremmalta. Mutta tämä on realisoitunut todellisuus. Ostopaikka Tallinna, Brewklyn.

Wren House Beach Boy Wally

 Toinen IPA-ostos Tallinnan Brewklynista. Uusi panimotuttavuus Arizonan suurkaupungista Phoenixista. Kävin siellä muistikuvien mukaan varsin äskettäin, mutta se olikin jo helmikuussa 2003, peräti 21 vuotta sitten. Silloin craft-panimot sijaitsivat enemmän esikaupungeissa Tempessä ja Scottsdalessa. Wren House siis on kotoisin kuitenkin itse Phoenixista, perustettu 2015. Netistä huomasin kuitenkin, että Wren Housella on uusi laajempi panimo ja taproom pohjoisempana Prescottissa. Se toi mieleen lisää Arizonan muistoja. Edellisenä syksynä 2002 ajelin Los Angelesista itään kohti Grand Canyonia. Läpi Joshua Treen kansallispuiston ja yli Colorado-joen, sitten ylemmäs Arizonan vuoristoon Prescottin kaupunkiin. Pienehkö turistikaupunki, villin lännen matkailukohteita, jäin sinne yöksi Springhill Inn -motelliin. Vieressä oli Prescott Brewing Companyn panimobaari, join siellä Pale Alen ja ostin teepaidan, joka on edelleen säännöllisessä käytössä. Motellia ja panimoa ei ole enää olemassa, mutta muistothan säilyvät.

Tässäkin IPAssa jälleen tripla-tasoisesti 10,0 %, Citraa ja Waimeaa. Oikein kauniin kuulas samea vaalea ulkonäkö, aivan samanlainen kuin edellisessä latvialaisessa. Tuoksu on nyt hieman laimeampi, mausteisempi, kirpeämpi, mangoisempi. Maussa on tosiaan kirpeyttä, kuivempaa hedelmäisyyttä, ei niin leveälle leviävää mehuisuutta, mutta puhdasta on. Ja juotavuus lähes samaa tasoa, ei alkoholin makua nytkään. Trooppiset vivahteet todellakin hallitsevat, mangon jälkeen papaijaa, aprikoosia ja pehmeää persikkaa. Mutta silti jotenkin kuivasti, ei kuitenkaan katkeruudeksi laajentuen jälkimaussa. Oikein mukavaa tämäkin. Ostopaikka Tallinna, Brewklyn. 

Hopalaa! Punch Of Citrus

 Runsas viikko sitten ostin Tallinnan Brewklynista muutaman IPAn, jotka oli tarkoitus maistella viime perjantaina tutulla tastingporukalla. Maistelutilaisuus kuitenkin peruuntui ja uutta päivämäärää tuskin saadaan soviteltua ennen syksyä. Niinpä ajattelin silpaista huonosti säilyvät oluet tuulen suojaan saman tien. Ensimmäinen olut Latvian Jelgavasta, 10,0 %, TDH TIPA, 40 IBU. Hiivana Hop Unlock, joka on taas yksi tiolien vapautusrintaman taistelijoista. Humalina puolestaan äärimmäisen tutut Citra ja Mosaic. Parasta ennen 1.1.2025.

Oikein kauniin kuulas samea vaalea ulkonäkö. Sitrusaromit hyökkäävät laajalla rintamalla lasista ulos. Maku on miellyttävän appelsiininen, makeaa sitrusta, miksei klementiiniä ja kypsää satsumaakin. Juotavuus erinomainen, ei alkoholia, pelkkää mehuista nektarimaista juomaa. Ei kyllä maltaisen rungon tukea, tai katkeraa jälkimakua. Raikkautta ja tuoreutta on kiitettävästi. Ehkä tykkään vielä enemmän kuivemmasta hedelmäisyydestä, mutta tässä vahvuudessa sellaisesta on turha nillittää. Huippukamaa ilman muuta. Ostopaikka Tallinna, Brewklyn. 

Ville-Juhani Sutinen: Hobon elämän mysteerit T-Bone Slimin jalanjäljillä

 Amerikansuomalaiset ovat kiinnostaneet lapsesta asti, ei vähiten joidenkin sukulaisteni vaiheiden kautta. Mitenkään syvällisesti tai systemaattisesti en ole kuitenkaan aiheeseen perehtynyt. Lähinnä olen bongaillut suomalaisten jälkiä Amerikan roadtripeillä. Niitähän näkyy helposti esim. Kaliforniassa, Oregonissa, Michiganissa, Wisconsinissa, Minnesotassa, Montanassa, Massachusettsissa, Floridassa, jne. Huomasin äskettäin somessa maininnan uudehkosta kirjasta suomalaisista junapummeista, siis hoboista. Sen takia päädyin Pasilan kirjastossa siirtolaisuushyllylle, josta kirja löytyikin. Samalla osui silmiin tämä toinenkin tuore hobo-teos vuodelta 2018. T-Bone Slim ei soittanut kelloja, mutta kirjaa selatessa selvisi kyseessä olevan suomalaistaustainen Matt Huhta. Kirja lähti mukaan myös.

Matt Huhta syntyi 1882 Erie-järven rannalla Ohion Ashtabula Harborissa vastikään Ilmajoelta saapuneen nuorenparin Matti ja Johanna Huhdan toisena lapsena. Hän oli sekatyömies, kulkuri, ay-aktiivi, mutta myös mainetta kerännyt kirjoittaja aliaksella T-Bone Slim, mm. monien laulujen tekijä. Hän löytyi kuolleena New Yorkin East Riveristä 1942. Hänen elämänvaiheistaan tiedetään kovin vähän. 

Vähäisistä lähteistä huolimatta, tai juuri sen vuoksi, Sutinen on päättänyt kirjoittaa Huhdasta elämäkerran, jossa on fiktiivistä täytettä. Hän kiertää Amerikkaa Huhdan tunnettujen etappien kautta ja fiilistelee paikan päällä yli sadan vuoden takaisia tunnelmia. Sutinen on hyvä kirjoittaja, jolla on vakuuttavasti taustatietoa mm. USA:n historiasta ja homma toimii pääosin hienosti. 

Huhta meni nuorena naimisiin Pattijoelta saapuneen Rosa Kotilan kanssa. Isä Matti kuoli 1903 työtapaturmassa. Vuonna 1913 Matt Huhta jätti nelilapsisen perheensä ja suuntasi ilmeisesti Minnesotan Duluthiin. Hän vaihtoi nimensä T-Bone Slimiksi, radikalisoitui poliittisesti ja alkoi kiertää Amerikkaa. T-Bone toimi aktiivisesti IWW-järjestössä, eli Industrial Workers of the World, ns. Wobblies. IWW tuli itselle tutuksi lukiessa 70/80-luvulla Love Kirjoista Peter von Baghin esipuheita, tarkoitan siis esim. Jack Londonin ja B. Travenin romaaneita. 

T-Bone osasi kokata, siitä nimimerkkikin. Hän hankki välillä elantonsa sillä tavalla mm. Chicagon pahamaineisessa Packingtownissa. IWW:n lehtiin hän kirjoitti säännöllisesti kolumneja. Hoboanarkistina hänen teemansa liittyivät jatkuvasti työläisten aseman parantamiseen. T-Bone kirjoitti aina englanniksi. Hän ryhtyi myös muusikoksi ja kirjoitti lauluja. Musiikillisena esikuvana oli Gävlessä syntynyt Joel Hägglund, Joe Hill, Salt Lake Cityssa 1915 teloitettu IWW-marttyyri. Ei levyttänyt, ei esiintymistallenteita, ei yhtään kuvaa. 1930-luvulla miehestä oli satunnaisia havaintoja Minneapolisista, Clevelandista ja Baltimoresta. 1930-luvun lopulla hän asettui pysyvämmin New Yorkin satamakortteleihin, ja löytyi siis mystisesti vedestä kuolleena 1942. 

Vähistä aineksista Sutinen kutoo kiehtovan tarinan. Huhta oli kelvoton perheensä hylkääjä ja uskoi loppuun asti toivottomiin poliittisiin utopioihin. Jotain miehestä jäi kuitenkin jälkeen, noin 15 laulun sanat. Ainakin yhden on Pete Seeger levyttänyt. Se ei ole paljoa, mutta enemmän kuin monella muulla. Sutinen kirjoittaa tosiaan asiantuntevasti, vain yksi virhe osui silmiin, Erien kanava ei ole lähelläkään Erien kaupunkia. Mutta se ei ole paljon.

David Miller: Lonely Are The Brave

 Moderni nykyaikaan sijoittuva western vuodelta 1962, tapahtuu jossain New Mexicossa. Korean sodassa taistellut Kirk Douglasin cowboy ei oikein sopeudu muuttuneeseen tilanteeseen. Hyvin yksinkertainen tarina, johon Dalton Trumbon käsikirjoitus lataa filosofisia ulottuvuuksia. Pohjalla on Edward Abbeyn romaani.  Vankilapakoa seuraa raamatullinen rimpuilu hevosen kanssa vuorijonon yli. Aika masentava fiilis pitkin matkaa, ei mikään erityisen viihdyttävä leffa. Nuori Gena Rowlands lähes tunnistamattomana. Douglas piti tätä parhaana elokuvanaan, joten kovin hyvä hän ei ollut arvioinneissaan.

Fred Zinnemann: The Day Of The Jackal

 Frederick Forsythin trilleri tuli luettua jo 70-luvulla ja aika kauan on tämän filmatisoinninkin edellisestä katsomisesta. Ohjaaja Zinnemann aloitti jo Weimarin tasavallassa mykkäkaudella, mutta ei ollut tässäkään vaiheessa kuin 65-vuotias. Kovin näkemykselliseen ohjaukseen Zinnemann ei nyt yltänyt, jos nyt ylsi kovin usein aiemminkaan. Mekaanisen tehokkaasti tarina kuitenkin kulkee ja Italian ja Ranskan maisemia nähdään melkein road movie -tyyliin. Luulin nyt loppuun asti, että OASin palkkamurhaajaa esittää James Fox. Kaksi vuotta vanhempi veli Edward Fox on niin samannäköinen, että olen luultavasti sekoittanut heidät ennenkin.

CoolHead Kings Brewing Tin Foil Hat Series #001: Area 51 & Aliens

Viikistä kollabo Kaliforniasta ponnistavan Kings Brewingin kanssa, sijaitsee Rancho Cucamongassa, San Bernardinosta länteen, Los Angelesin metropolialueella. 10 %, Citra ja kaksi julkistamatonta humalaa. Hyvin sameaa, vaaleaa. Tuoksu aika laimea. Maussa aika lailla hiilihappoa, makeutta, melkein karamellia, hedelmäisyys kääntyy aivan liikaa makeaan suuntaan. Alkoholi kyllä peittyy, mutta juotavuus silti heikkoa. Paljon kuohkeampi olut saisi olla ja todellakin paljon kuivempia tripla-IPOja on nykyään tarjolla. Ei vakuuta. Juova, 20.4.2024.

Flight Level Low Visibility Procedures

Lohja/Haaga-ilmailukiertolainen pukkaa vahvaa NEIPAa tiheään tahtiin. 8,0 %, Nelson Sauvin, Rakau ja Citra. Paksulta mönjältä näyttää. Tuoksussa on tutusti mangomelonia. Maku on raikas, mehuinen, täyteläinen, kuivahko. Trooppiset vivahteet hallitsevat, hyvin puhdaspiirteinen. Ehkä paras kokeilemistani Flight Leveleistä. Puuttuu vain peräkärry. Juova, 20.4.2024.

Messorem We're All Doomed, hanaversio

Tykkäsin kovasti alkuvuoden massateistingissä tästä Montrealin oluesta. Nyt Pienen hanassa kamaa. 9,1 % siis. Sameaa, mutta suhteellisen tummaa, ulkonäössä ei kuulasta kauneutta. Sitruksen ja ananaksen tuoksua. Maussa trooppiset vivahteet hallitsevat. Suhteellisen makea runko. Ananas, mango, litsi ja meloni. Ei jälkimakua. Voisi olla tuoreempaakin, vaikka eniten tässä nyt makeus tökki. Pien, 20.4.2024.

Ruoka 2024

Sain Kotka Steam Breweryn Kärsä Koivistoisen kautta lipun uuteen kuluttajaruokamessuun. Lunta tiputteli taivaalta, mutta tallustelin silti paikalle lauantaiaamuna. Messukeskuksessa oli samaan aikaan ainakin jotkin Lapsimessut ja narikkaan joutui klo 10:30 jonottamaan yli vartin verran. Useampi asiakas näytti keskustelevan narikkahenkilökunnan kanssa kiihkeästi useita minuutteja. Varmaankin elintärkeistä asioista kyse, mutta jonossa verenpaine kyllä kohosi. 

Pääsin lopulta messualueelle, tungosta havaittavissa heti alusta asti. Ruokateemasta huolimatta, tai juuri siitä johtuen, näytteilleasettajissa oli useita panimoita. Löysin ensimmäisenä länsihelsinkiläisen Husky Brewingin, jonka porter rauhoitti mukavasti jonotushermoja. Sitten harhailin hieman ennen törmäämistäni Kärsään. Tarjolla viimevuotisesta nimeä vaihtanut Cuvée Pils, maistuu edelleenkin hieman happamalta belgioluelta. Samaan aikaan Anikó Lehtinen aloitti esityksensä suomalaisesta juomamatkailusta, jonka ehdin kuuntelemaan. Ytimekäs johdanto aiheeseen ja tykkäsin erityisesti Vuokatin Haapala-panimon esiinnostosta. 

Tungos tiivistyi entisestään, mutta kävin läpi suhteellisen järjestelmällisesti löytämiäni olutkohteita. Makumuistiinpanoja ei juuri ehtinyt hektisessö tunnelmassa rekisteröimään, joten tarinan loppuosa on varsin luettelomainen. Lammin Sahdin KatajaPils oli oikein laadukas, jos nyt ei kovin katkera. Pikkulinnun tiskiltä poimin Takatalo & Tompurin Vehnän.

Jyväskyläläiseltä X:ltä maistelin cold IPAn Frosty Hopin. Ei valittamista. Espoon Oman Panimon Cheers From Saarijärvi oli ihan ok india pale lager. Mallaskosken Tropical Hopstorm Juicy IPA olisi kyllä voinut olla paljonkin mehuisampi. Do Good Brew Companyn olutlistaa tuijotin pitkään, mutta en kuitenkaan pystynyt tilaamaan siitä mitään. Niinpä tapahtuman viimeiseksi olueksi päätyi Stadin/Vakka-Suomen Enigma Imperial NEIPA. Kovin karkea tapaus oli. En selvästikään ollut messujen kohderyhmää missään mielessä, mutta huonomminkin lumisateiden kevätpäivän olisi voinut viettää. Ja aika pitkään joutui poistuessakin jonottamaan, jotta sai takin pois neljän euron narikasta. Messukeskus, 20.4.2024.

Alan J. Pakula: Comes a Horseman

En ole koskaan ennen nähnyt tätä Pakulan leffaa vuodelta 1978. Peckinpah-tyyppinen draama vanhan lännen murskautumisesta kehityksen melskeissä. Alkuperäiskäsikirjoitus, sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheisiin kotirintamalla jossain lännessä. Texas mainitaan usein, karjaa ajetaan ja öljyä porataan, päänilkin nimi on Ewing, mutta vuoristoiset maisemat viittaavat lännemmäksi kuin Texasiin. Kuvattu pääosin Arizonassa. Gordon Willisin kuvaus on näyttävää, mutta leffan rytmi on laahaavan hidas. Tarina on melankolista raskassoutuista peruskauraa. Jane Fonda ja James Caan näyttelevät apaattisesti kuin Kuhmon perukkalaiset ensitreffeillä. Ei mitään intohimoa. Jason Robardsin luimistelukin on poikkeuksellisen valjua. Pakula viihtyi selvästi paremmin urbaanin paranoian parissa kuin idyllisissä vuoristolaaksoissa. Elokuvassa pureskellaan Copenhagen-nuuskaa. Stuntman Jim Sheppard kuoli kuvauksissa. Kohtaus on yllättäen jätetty leffaan, mutta leikataan toisaalle juuri ennen kuin hevosen raahaaman Sheppardin pää osuu aidantolppaan. Ei mikään ihme, että elokuvaa ei ole paljoa esitetty.

Olarin Michigan-humalilla maustetut uutuudet

 Olarin Panimon Chris Hild on kotoisin Michiganista ja hänen yhteyksillään panimo on saanut harvinaisia sikäläisiä humalalajikkeita. Michigan Copper -humalaahan Olari on käyttänyt viimeisen vuoden aikana jo useamman kerran, mutta nyt tarjolle isompi variaatio. Kerralla on tehty neljä eri olutta, jotka julkaistiin megalomaanisesti kaikki kerralla Juovassa. Paikalla oli panimon henkilöstöä, pääkaupunkiseudun olutskenen usual suspectit, haalarinuorisoa ja satunnaisia asiakkaita meininkiä ihmettelemässä. 

Sosiaalinen tilanne oli odotetusti intensiivinen, joten muistiinpanot olivat pikaisia ja pinnallisia. Kaikkia neljää olutta maistelin kuitenkin. Ensimmäisenä What Up Doe?, hieman utuinen pilsner, 5,6 %, sinkkuhumalana Emerald Spire, tätähän maistelin käymistankistakin pari viikkoa aiemmin. Viljaisuutta, ruohoista, kevyt hedelmäisyys. Oikein raikasta, katkeroakin on lähes riittävästi. Seuraavaksi kirkas täysipainoinen Michigan IPA, Olari VS Everybody, 7,2 %, kolme humalaa, Bergamot, Mackinac ja Bitter Gold. Tämäkin tuttu samasta käymistankkisessiosta. Ruskea, täysin kirkas, mäntyinen, pehmeää. Sitrusta ja katkeruutta. Trooppista hedelmääkin seassa, oikein puhdasta.

Setissä kaksi sumukaljaakin. Otin ensiksi hieman epähuomiossa vahvemman Hart Plazan, 7,4 %, humalina Emerald Spiren ohella Gemini. Nimetty Detroitin skeittausaukion mukaan. Heiziä, sitrustuoksua. Mehuisaa, katkeraa, pehmeää, ehkä ei ihan samaa tasoa kuin edelliset. Toinen heizi The Yard sessiokamaa, 6,3 %, nimetty sikäläisen graffitikohteen mukaan. Bergamot ja Mackinac. Sameaa,  trooppista hedelmää. Kuivaa, appelsiinisempi, raikkaampi kuin edellinen. Aika näppäriä nämä heizitkin, mutta kyllä session tähdet olivat pils ja kirkas IPA. Juova, 17.4.2024. 

Protokoll Rockmill She's A River

Berliinin Friedrichshainin ja Gdańskin kiertolaispanimoiden kollaboa red IPA, 6,0 %. Citra, Simcoe ja Cascade, 45 IBU. Kirkasta ja punaruskeaa. Kuohkean vaahdon takaa nousee maltaiset aromit. Hieman leipäisyyttä, hedelmäisyyttä vähemmän, jos nyt juuri ollenkaan. Aromihumalointi tuntuu hävinneen jonnekin, mutta katkeruutta on jonkin verran. Varsin vaisu kokonaisuus, erityisesti huomioiden IPA-termin. Perus- red alena toimisi paremmin, mutta siinäkin pitäisi olla enemmän hedelmää. Selvä pettymys näiltä toimijoilta. Bierhaus Berlin, 16.4.2024.

Left Handed Giant Strange Secrets

Bristolin laatusumuttamon heizejä alkaa näkyä hyvin baareissa. Tuplaheizissä 8,0 % ja Etelämereltä Nelson Sauvin, Motueka, Riwaka ja Galaxy. Hyvin sameaa, keltaista, kuulasta. Pehmeää, appelsiinista, täyteläistä, nektarimaista, kuivaa ja raikasta. Sumukaljaksi hieman epätyypillisesti jälkimakuakin löytyy. Erittäin hyvää. Bierhaus Berlin, 16.4.2024.

Mallaskoski Sommerhopfen Kold IPA

 Seinäjoelta kesäistä humalaolutta saksalaisittain, siihen kai saksankielinen nimi viittaa. Kold on taas tanskaa ja viitannee omituiseen cold IPA -pseudotyyliin, joka on käytännössä india pale lager. 6,4 %, 50 EBU, Amarillo, Citra, Simcoe ja Cascade. Käytössä näköjään kölsch-hiiva, joten tämä onkin jenkkihumaloitu pintahiivaolut, tosin kypsytetty varmaan lager-lämpötilassa. Poikkeuksellisen ruma ulkonäkö, talkkunapuuro tai kuralätäkkö tulee mieleen. Sameaa ja ruskeaa siis. Tuoksu on kohtuullisen raikas, hedelmäisyyttä lähinnä. Maku on hailakka, ohuehko, lievää kirpeyttä, yleistä hedelmäisyyttä, mutta hintelästi. Raikkaus heikkenee maussa loppua kohti, jälkimakua on, mutta se ei ole erityisen katkeraa, enemmän yrttistä mausteisuutta. Hyvin epämääräinen olut, joka ei tunnu puhtaaltakaan. Ei mikään miellyttävä kokemus. Helsinki, Kallion Alko.

Maku Nektari NEIPA

 Tuusulasta täysiveristä NEIPAa, 6,2 %, tosin myös hämmentävä Alkon EBU-mittauslukema 78. Näppärän näköinen usvainen sumuolut, hyvin vaalea. Ananas, meloni ja mango hönkivät esiin lasista. Maussa on samaa mehuisuutta, pehmeitä trooppisia makeahkoja hedelmiä. Pehmeää, mutta voisi olla hieman täyteläisempää vielä. Kärryä ei ole enkä sitä odottanutkaan EBU-luvusta huolimatta. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Hohenthann Bodenkirchener Helles Landbier

 Pitkäripaisessa oli jo kesäisiä oluita tarjolla, vaikka sää on edelleen melko koleaa. Baijerista saapunut todella vaaleaa hellesiä, Hallertaun humalia, 5,0 %, 10 EBU, lähes väritöntä. Luulin ensin Bodenkircheneriä uudeksi panimotuttavuudeksi, mutta pienellä präntätty valmistaja onkin vanha tuttu Hohenthanner Schlossbrauerei, noin 40 kilometriä Bodenkirchenistä pohjoiseen. Ehkä naapurikylän brändi on jossain vaiheessa siirtynyt heille. Tuoksussa on odotetusti maltaisuutta. Maussa on keksisyyttä, viljaisuutta, lievästi heinäistä yrttiä. Hyvä juotavuus, raikasta ja virkistävää ohrajuomaa, eihän usein paljon muuta tarvitakaan. Jälkimakua voisi olla enemmän, mutta lyhyt olematon katkeruus on teollisuusstandardi lagereissakin. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.